Ihmiskäsitys, joka oli kaiken perustana

Viime aikoina ihmisyys ja inhimillisyys ovat nousseet keskusteluun eri konteksteissa. On ollut mieltä lämmittävää huomata, kuinka idealismi on noussut trenditermiksi ja mm. USAn vaalien lopputulos (sitä sen enempää spekuloimatta) sai suuren osan ihmisiä ajattelemaan, että tällä kertaa hyvä voitti maailmassa pahan. ”Paljastuksia organisaatioiden kulisseista” -podcast syntyi alun perin edistämään samaa jaloa toivetta. Se on pienen ja mitättömän ihmisen maailman pelastusoperaatio, ja samalla toipumisen matka, jonka aikana on parsittu elämää ja identiteettiä pala palalta eheäksi.

Uskon, että kaiken hyvän taustalle on käsityksemme ihmisestä ja siitä, kuinka meidän tulisi olla ihmisiä toinen toisillemme. Onko toisen ihmisen arvo yhtä suuri kuin omamme ja tuleeko toisen ihmisen elämän merkityksellisyyttä vaalia oman elämän rinnalla? Luin yhdestä kirjasta (jonka nimeä en nyt muista) ajatuksen, että ”jalo ihminen ei pyri eteenpäin tuuppimalla toisia tieltään”. On aina oikein tehdä hyvää itselleen, vaikka se joskus tarkoittaa toisten ihmisten satuttamista; ja kuitenkin meidän pitäisi jatkuvasti varmistaa myös sen toisen ihmisen hyvinvointi. Ahneus ja kunnianhimo ovat eilisen päivän termejä ja ajankuvaan sopii paremmin käsitteet kuten rakkaus, vaatimattomuus ja yhteisöllisyys.

Ihmiskäsityksen tematiikkaa voidaan viedä hyvin syvälle filosofisten kysymyksien äärelle, mutta usein riittää myös arkinen pysähtyminen; Miten kohtaamme toisen ihmisen? Millaisena näemme ihmisen? Mikä on ihmisen merkitys? Mikä on oikein ja mikä on väärin? Mitä asioita voimme käsitellä rationaalisella järjellä ja mitä asioita ei yksinkertaisesti voi järjellä selittää?

Jalo ihminen ei pyri eteenpäin
tuuppimalla toisia tieltään

Tämän päivän materialistisessa ja suorituskeskeisessä yhteiskunnassa esineellistämme helposti myös ihmisen ja ihmissuhteet. Varsinkin työelämässä kaikki nähdään helposti prosessina, jota kehittämällä päästään optimitilanteeseen esimerkiksi laadussa, hyvinvoinnissa tai tuottavuudessa. Aidon kohtaamisen ja vuorovaikutuksen sijaan keskitymme asioihin ja järjestelmiin. Samalla näemme ihmiset resursseina, joiden tilalle voidaan aina ostaa hieman kokeneempi, mukavampi tai tehokkaampi yksilö. Tunteille jää vähän tilaa, emmekä oikein kiireessä ehdi huomioimaan, kohtaamaan tai kuuntelemaan toista ihmistä.

Arjessa puhutaan paljon siitä, että jokaisella on oikeus seurata omaa polkuaan ja sisäisen äänen kuuntelu on kaikista tärkeintä. Mutta pysähdymmekö koskaan miettimään, milloin yksilön edun tavoittelu polkee alleen toisen ihmisen oikeuksia? Millainen velvollisuus meillä on yhteisen edun rakentamisessa ja heikompien puolustamisessa? Halusimme tai emme, olemme kaikki laumaeläimiä, jolloin yhteisöllisyys ja kollektiivisuus ovat väkisinkin toimivaa yhteiskuntaa kannatteleva voima. Rakenteet ja normit muodostavat yhdessä tekemiselle raamit, mutta niiden sisällä meillä jokaisella on oma vastuumme jokaisen ihmisarvon vaalimisesta; niillä eväillä, kuin meille kullekin on suotu.

Hyvä lukijani, nyt kysynkin sinulta: Millaista yhteisöä Sinä haluat rakentaa? Miten Sinä kohtaat toisen ihmisen?

Toivottavasti kunnioituksella ja rakkaudella.

Sillä, että olet hyvä ihminen, on merkitystä.

Inhimillisin terveisin,

Kaisa R

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s